Lihallisuus luo hajaannusta
Itse kunkin korvat alkanevat punottamaan kun mietimme nykyistä kristikunnan tilaa ja luemme samaan aikaan seuraavat Jeesuksen sanat apostoli Johanneksen tallentamana: Uuden käskyn minä annan teille: rakastakaa toisianne. Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus. (Joh. 13:34-35)
Voidaanko tätä äärimmäisen suurta kuppikuntiin ja lahkoihin ja liikkeisiin ja säätiöihin pirstoutunutta kristikuntaa kutsua millään tavalla keskinäisestä rakkaudesta tunnistettaviksi Jeesuksen opetuslapsiksi? Jeesus rukoili myöhemmin myös, että olisimme yhtä, olemmeko? Paavali puhui yhdestä ruumiista, olemmeko? Huonolta ja lihalliselta näyttää. Paavalikin puhui myös korinttolaisten puolueisiin jakautumisesta, eikä mitenkään positiivisesti. Sanon asian, niinkuin se näyttää olevan. Tilanne on juuri tästä näkökulmasta surkea. Olemme hajallamme. Raamattuun sitoutuneet kiistelevät keskenään usein enemmän hajottaen kuin rakentaen. Välillä tuntuu, että monilla meistä (koskee joskus itseänikin) syttyy jonkinlainen aktiivinen hengenpalo siinä vaiheessa kun saa alkaa tylyttämään jonkun toisen kirkkokunnan teologiaa tai jonkun toisen opetussisältöä. Sävy on joskus sen kaltaista, että jopa toisen kristillisyys ja usko kyseenalaistetaan, vaikka kyseisellä osapuolella olisi elävä usko Kristukseen ja Raamatun Totuuteen.. Uskovien välinen tuomiohenki on ikävää. Useat puhuvat sisäisestä yhteydestä Kristuksessa, vaikka ulkonainen (mm. ehtoollisyhteys) puuttuisi. Käytännön asenteet ja sanat monesti kielivät kaikesta muusta kuin yhteydestä Mielestäni tällainen on yksi merkki lihallisuuden vaikutuksesta. Kun katsomme ns. lihan tekojen listaa galatalaiskirjeessä, huomaamme sieltä ”ilmeisinä lihan tekoina” sekä riidan, että eripuraisuuden. 33/38 käännöksessä sana- dikhostasia (Raamattu Kansalle kääntää "eripuraisuus") on käännetty "lahkolaisuudeksi". Samaa alkukielen sanaa käytetään myös 1. korinttolaiskirjeessä, jossa Paavali moittii puolueisiin jakautumista (varsinainen suomennos tässä - "riita") lihalliseksi toiminnaksi. (1. Kor. 3:1-4)
Mutta onko kiisteleminen aina lihallisuutta? Asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen. Yleisellä tunnetasolla on tietenkin inhimillistä kiivastua tai vihastua toiseen. Uskovatkin ovat edelleen ihmisiä, joilla ovat tunteet. Myös Raamatun Sana todistaa, että kaikki tunteilu ei ole automaattisesti syntiä. Efesolaiskirje osoittaa kuitenkin hyvin, miten inhimillinen tunteenpurkaus eroaa sellaisesta lihallisesta toiminnasta, jota olemme käsitelleet: ”Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä. Älköön aurinko laskeko vihanne yli. Älkää antako tilaa paholaiselle.”(Ef. 4:26-27) Tässä valossa voimme sanoa, että vihastuminen ja kiivaus on joskus inhimillistä ja aiheellistakin, Jeesuskin näet oli vihainen esim- puhdistaesssaan temppeliä. Eri asia on kuitenkin antaako vihan ja kiivauden jäädä sisälle myrkyttämään. Rakentavalla hengellisellä kiivaudella voidaan ajaa totuuden asiaa, mikä koituisi myös vastapuolen parhaaksi. Sen sijaan jos kyseessä on omaa ylpeyttä pönkittävä raamatullis-teologinen nolaaminen, on kyse lihallisesta toiminnasta. Paavalikin kirjoitti: "Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään." (1. Kor. 13:2) Kiivaus ja väliaikainen vihastuminen voivat ajaa joissakin tilanteissa Herran asiaa, mutta vääränlaisen lihallinenn päteminen joka tehdään omaa älykkyyttä ja hengellisyyttä pönkittämällä, hajoittaa Kristuksen ruumista. Tällainen toiminta antaa tilan paholaiselle, koska vihan ja mustamaalaamisen keskellä sikiävät valheet. Paholainen tunnetaan valheen isänä ja on aina tykännyt riidan kylvämisestä. Sen sijaan Jumalan Henki tulee sellaisesta murheelliseksi.
Kristikunnassa kiistellään aivan liikaa, se on fakta. Ihmettelen välillä sitä jyrkkyyttä, miten jotkut Raamatun tosissaan ottavat suhtautuvat toisiin Raamattuun sitoutuviin, jotka kuuluvat eri tunnustuskuntaan. Asia koskee valitettavasti niin teologisesti valveutuneita/oppineita kuin maallikoitakin. Toisia ei pidetä veljinä, jos omat opilliset korostukset eivät kelpaa kokonaan sellaisenaan. Arvostan tunnustuksellisuutta (itse luterilaiseen kirkkoon kuuluvana), eikä pidä luulla toisin. En sinänsä vastusta opillisia keskusteluja sinänsä tai vähättele niiden tärkeyttä. En vähättele Raamattua selittäviä tunnustuksellisia vakaumuksia. Enemmän on kyse siitä yleisestä sävystä, siitä rakkauden tilasta miten toisiin Jumalaan sitoutuneisiin toisen kirkkokunnan jäseniin suhtaudutaan. Rakkaus siinä jumalallisessa merkityksessä pyrkii hakemaan lähimmäisen parasta. Jos tietää toisen puhuvan, kirjoittavan tai ajattelevan jostain asiasta vastoin totuutta, eikö olisi parempi esim. rukoilla hänen puolestaan tai ojentaa tai kehottaa veljellisesti vertaisen tasolla kuin julistaa harhaoppisen tuomio? Jos me rakastamme veljiämme emmekö toimisi niin? Ei aina näin, että lokeroidaan esim. ”nuo hellarit, nuo vapislaiset, nuo laitoskirkkolaiset”. Voimme kuitenkin hyvien julistajien ja opettajien hedelmistä huomata, että oikeaa uskoa löytyy yli kirkkokuntarajojen. Toisten tosiuskovien identifioiminen kokonaan ikäänkuin eri joukoksi kalskahtaa kylmältä ja vain omalle pienelle piirille sisäänpäin lämpiävältä. Se on kuin jakaisi Kristuksen ruumista. Paavalikin kysyi: Onko Kristus jaettu? (1. Kor. 1:13)
Rakkauden täytyy kohdistua myös Jumalan Totuuteen
Rakkautta täytyy kuitenkin olla myös puhdasta oppia ja Totuutta kohtaan eikä yhteyttä voida rakentaa totuuden kustannuksella silloin kun pelastuksen kannalta (!) välttämättömiä asioita vastaan hyökätään. Alkuseurakunnassa väärät opettajat olivat hajaannuksen alku ja juuri. Paavali varoitti seurakuntiin tulevista susista, jotka olivat lammasten vaatteissa. Myös nykyään väärillä opettajilla on suuri osansa hajaannuksessa. Eri seurakuntiin on uinut aina paljon pahoja ja räikeitä harhoja, joita vastaan on ehdottomasti puolustauduttava. Harhat tulevat sisällöllisesti kristinuskon ulkopuolelta, mutta ne salakuljetetaan seurakuntien sisälle evankeliumin kaavussa. Näin voimme puhua "laittomuuden salaisesta vaikutuksesta." (2. Tess. 2) Valeopeissa on yleensä jotain lainattua pääomaa kristinuskon hyvästä sanomasta, joka vääristellään. Eksytyksiä vastaan taistellessa ei ole lainkaan lihallista puolustaa evankeliumin totuutta jämäkästi ja tinkimättä, muistaen sortumatta lihalliseen möykkäämiseen vaan sen sijaan Jumalan Sanalla kumoamaan harhaopettajien väitteet. Yksi aikamme vakavista harhoista on Juudaksenkin varoittama Jumalan armon kääntäminen irstaudeksi, jolloin opetetaan, että pelastunutkin voi jatkaa syntielämässä tietoisesti kuten ennenkin. Myös vääränlainen lakihenkisyys ja teoilla pelastuminen ovat tuhoisia harhoja, sillä se vie ihmisen Kristuksen ulkopuolelle. Ja jos esimerkiksi Raamattua väitetään inhimilliseksi kirjaksi, on se väite, joka on kumottava Jumalan sanalla itsellään. Myös vanhat tuhoisat harhaopit, jotka kieltävät Jumalan kolminaisuuden ja Kristuksen kahden luonnon, nostavat aina ajoittain päätään. Niille ei pidä antaa minkäänlaista tilaa Herran seurakunnassa! Jos oppi tai opillinen korostus uhkaa viedä Kristukselta todellisen välimiehen ja sovittajan paikan ihmisen ja Jumalan välillä, ollaan huonolla eksytyksen tiellä.
Juuri harhaopit tuovat siis osaltaan hajaannusta. Tässä tullaankin vaikealle alueelle. On tunnistettava pelastusta uhkaavat harhaopit, mutta meidän ei pidä vetää veljeyden standardeja siihen, että siihen mahtuu vain minä ja samanmieliset, näin kärjistettynä. Teemme siis mielestäni virheen, jos kiellämme uskonveljeyden heihin, jotka eivät ajattele kaikesta täsmälleen samoin kuin itse ajattelemme. Toisaalta teemme virheen, jos jätämme kiivailematta oikeasta opista selviä ihmislähtöisiä ja riivaajalähtöisiä harhaoppeja vastaan. Sitten on myös pelastuskysymysten ja ei-pelastuskysymysten hyvin vaikealla veteenpiirretyllä rajalla sellaiset asiat kuin kasteen ja ehtoollisen oikea ymmärtäminen joista väännetään/on väännetty monena aikana, monessa paikassa ja monien kesken. Haluaisin lapsenomaisesti uskoa, että vielä ennen Jeesuksen tulemusta Jumallalle uskollisella seurakunnalla olisi näistä asioista selvä yksimielisyys. Kunpa kasteesta ei tarvitsisi enää kiistellä. Ja voi kun Kristusta sydämestään tunnustavat voisivat olla vielä samassa ehtoollispöydässä! Itse kannatan lapsien kastamista, niiden joiden vanhemmat sitoutuvat kasvattamaan lapsen uskoon ja kuuliaisuuteen Kristukselle. Uskon myös, että ehtoollisessa nautimme Kristuksen ruumiin ja veren, joka on läsnä ehtoollisaineissa. Tämä on tärkeää opetusta, jonka olen koetellut Jumalan Sanalla.
Kaiken edellisen valossa seurakunnissa tarvittaisiin hengellisen viisauden ja henkien erottamisen jalostettua näkö- ja arviointikykyä sekä sopivasti opillista tarkkuutta sekä sävyisää rakkauden henkeä. Nykyaikana meillä on näet se etu (ja toisaalta uhka), että tietoa oppihistorian helmistä ja pohjakosketuksista on valtavasti saatavilla. Samoin saatavilla on myös helposti hienoa Pyhälle kirjalle oikeutta tekevää historiallis-kieliopillis-kirjaimellista Raamatun tutkimusta sekä myös Pyhässä Hengessä rukoillen ja edellämainitulla metodilla kirjoitettuja ja puhuttuja kirjoja sekä saarnoja, jotka auttavat valtavasti oivaltamaan Raamatun tekstien tarkan alkuperäisen merkityksen jae jakeelta. Niiden, joille on suotu Jumalan Sanan ymmärrystä ja intoa Raamatulliseen työskentelyyn, täytyisi tehdä töitä Hengessä ja rukoillen näinä lopunaikoina kun eksytysten määrä on suuri.
Myönnän että on hyvin vaikea nykyisessä seurakunnallisessa moninaisuudessa ja hämmennyksessä vetää rajoja uskonveljiin ja lähimmäisiin ja toisaalta välttää tekemästä hajaannusta ja vääränlaista tuomitsemista, sydämet kun tuntee yksin Jumala. (Veljiksi kutsutaan niitä, jotka jakavat saman uskon. Lähimmäiset ovat kaikkia uskosta osattomia joille kuuluu heidän pelastuksekseen julistaa evankeliumia sanoin ja teoin.) On selvää, että Herran kieltäjä ei voi olla veli. On myös heitäkin, jotka sanovat uskovansa, mutta elävät avoimessa kapinassa Jumalan tahtoa vastaan. Meitä on kielletty tuomitsemasta, mutta ei kertomasta lähimmäisille siitä, että jatkuvassa ja tietoisessa syntielämässä eläminen ilman katumusta kadottaa. On myös selvää, että monet Jumalaa vastaan kapinassa elävät ihmiset kokevat minkä tahansa puheen uskon kuuliaisuudesta lakihenkiseksi vouhkaamiseksi. Tämän tekstinkin luettuaan joku voi ajatella, että kuinka tekopyhää puhua hajaannusta vastaan, mutta samalla vetää rajoja uskovien ja ei-uskovien välille. Myönnän: Jos tämä olisi helppoa ja yksinkertaista, ei kristikunta olisi näin jakaantunut. Jo alkuseurakunnassa muodostui puolueita. Sielunvihollinen on valitettavan aktiivinen hajaannuksen aiheuttajana.
Liha vaikuttaa ja toimii Henkeä vastaan. Jumalan Hengessä meillä olisi tarjolla ykseys, mutta turmeltuneiden sydämen ajatusten kanssa otamme ja omaksumme valheita sieltä ja täältä. Etsimme omaa kunniaa, emmekä Jumalan. Lahkoudumme. Ylpeydessä rakastamme omia ajatuksia niin, että haluamme veljeyttä vain täysin samanmielisten kanssa. Otamme Raamatusta sen, mikä miellyttää ja pönkittää omia ajatuksiamme, irrotamme jakeet asiayhteydestä. Laitamme liikaa painoa jonkun nykyajan profeettana pidetyn näkyihin tai ilmestyksiin. Näitä tehdessämme unohdamme usein, mitä Kirjoitukset sanovat ja mitä Herra sanoo. Kaiken edellisen ohella (ja ehkä kyynistyessä juuri näiden haasteiden kanssa) on vaara ajautua aivan vastakkaiseen allikkoon. Tulkitsemme kaiken Herran opetuslapseuden, seuraamisen ja Hänelle kuuliaisuuden lakihenkisyydeksi ja tuomiohengeksi. Alamme ajatella, että kaikki pääsee taivaaseen. Alamme tulkita Raamattua lepsusti ja suvaitsemme kaikenlaisia sanoja, tekoja, asenteita ja elämäntapoja seurakunnissa. Väitämme, että Jumalan armo on niin avara, että kaikki katumattomatkin syntiset pelastuvat. Väitämme, että näin toteutuu todellinen ykseys. En väitä, että kaikki uskovat syyllistyisivät kaikkeen edelliseen. Mainitsemani harhautumiset vaikuttavat eri kirkkokunnissa ja seurakunnissa eri tavalla.
Hajaantumisella on pitkä historia
Kirkon historian vuosisadat ovat täynnä lihallisuutta ja hajaannusta, joka on niin ihmisen näköistä valitettavasti. Sen vuoksi meillä on sitä nytkin, monimutkainen tulkintahistoria hämmentää Raamattua tutkivia ja opettavia uskovia. Pystyn ymmärtämään tämän. Helppo ratkaisu oikeasta tulkinnasta olisi luottaa vanhojen kirkkojen perinteeseen ja isoihin auktoriteetteihin kuten paavi. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen ratkaisu. Saatana yritti tuhota kirkon ulkoapäin 300 ensimmäisen vuosisadan aikana kristittyjen vainojen muodossa Rooman valtakunnassa. Tilanteen rauhoituttua, se vaihtoi strategiaa ja alkoi myöhemmin myrkyttää sitä sisältäpäin. Uskallan sanoa näin, sillä ajoittain läntisen kirkon rappio keskiajalla oli järkyttävä kuten myös Lutherin aikoina 1500-luvulle tultaessa. Lihallisuuden vuoksi Jumalan Sanaan pohjautuvaan uskonelämään sekoittui vuosisatojen aikana erityisesti roomalais-katolisessa kirkossa ihmisten perinnäissääntöjä eikä ortodoksikirkkokaan ole tietyiltä vääriltä perinteiltä välttynyt huolimatta monista hyvistä asioista (Tämän myöntää hyvä Raamattu-uskollinen ortodoksi-ystäväni avoimesti). Institutionalisoitunut ja politisoitunut katolinen laitos imi itseensä uudestisyntymättömiä ja vallanhaluisia henkilöitä kristinuskon saatua valta-aseman. Kirkossa vaikuttaneita tosiuskovia, jotka haastoivat vallitsevan linjan, vainottiin (Esim. ennen Lutheria tsekkiläinen Jan Hus). Kun totuutta alettiin kaivamaan esiin alkulähteiden äärellä uskonpuhdistajien toimesta ja löydökset tulivat kansankielellä itse kunkin eteen, poiki se suurta herätystä ja opillista korjausta, mutta kääntöpuolena tapahtui suuri pirstoutuminen moneen eri uskonsuuntaan. Toiset alkoivat lihallisesti toteuttaa radikaalia versiota uskonpuhdistuksesta laittaen hurmahenkisesti omat sisäiset tunteensa ja sanansa Jumalan Sanan edelle. Oli erimielisyyttä siitä, mitä aiemmasta kirkon perinteestä oli hyvä pitää ja mitä heittää menemään. Kotikirkkoni luterilaisuus on esimerkiksi säästänyt monia roomalaiskatolisen jumalanpalveluselämän muotoja, joita monet muut protestantit eivät ole säilyttäneet. Veljeys kestää ulkonaisten muotojen erilaisuuden. Soisin kuitenkin kaikkien ajattelevan ehtoollisesta todellisena Kristuksen ruumiina ja verenä.
Kaiken edellisenkin valossa on kuitenkin todettava: Onneksi Jumala varjeli sanaansa ja oikeaa uskonsääntöä mm. klassisten uskontunnustusten muodossa, joista ilmenee kolminaisuus ja oikea oppi Kristuksen kahdesta luonnosta sekä se, että Kristus tuli meidän pelastukseksemme ja tulee aikojen lopulla takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kuitenkin Katolisen kirkon pelastusopillisia harhoja, hierarkkisen systeemin maalliseen valtaan sekoittuvan rakenteen harhoja sekä pakanuudesta omaksuttujen oppien (kuten Maria taivaan kuningattarena) harhoja ei voi vähätellä.
Perusongelmien kärkikolmikko niistä, jotka nousevat helposti Jumalan sanan edelle ovat olleet: 1. Tunteet (sielullinen profetointi, sisäinen sana omasta sydämestä) 2. Järki (ihmisen tekemä tiede, ihmisviisaus ja filosofia) 3. Perinne (ihmisten luomat käytänteet, kirkon traditiolle, kirkkoisille ja esim. paaveille annettu lähes Jeesukselle ja apostoleille kuuluva arvovalta).
En unissa tai unelmissakaan pysty ratkaisemaan hajaannuksemme ongelmaa kuten ei kukaan ihminen omin voimin. Asia on Jumalan käsissä. On totta, että meitä on moneksi. On katoliset, ortodoksit, luterilaiset, babtistit, vapaakirkolliset, helluntailaiset, reformoidut, episkopaalit, presbyteerit, anglikaanit, metodistit, adventistit ja monta muuta pienempää ja erilaista itsenäistä tunnustuskuntaa ja valitettavan paljon lahkoja. Kussakin ovat omat opilliset heikkoutensa ja vahvuutensa. Tietyt itsessään hyvät painotukset ja korostukset myös altistavat vakaville virheaskelille. Sielunvihollinen, valitettavan aktiivisena, tarttuu niihin.
Kirjoitukseni luonne on otsikon mukaisesti hajaannusta vastaan. Siksi tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole alkaa arvioimaan yksityiskohtaisesti eri kirkkokuntien mahdollisesti hyviäkin korostuksia, jotka voivat vääristettyinä harhauttaa. Otan esimerkin vain omasta kirkkokunnastani itsekriittisessä hengessä. Luterilaisen armon, sikäli luovuttamattoman ja ihanan ja itsessään oikean lahjaluonteen "ilman tekoja-" korostus on vaarassa liukua usein halvan armon puolelle, jolloin kuuliaisuus, elävä henkilökohtainen usko ja siitä seuraavat teot, Kristuksen käskyjen noudattaminen ja synnin hylkääminen ja sitä vastaan kilvoittelu unohtuvat. Samoin vaara on harhautua ns. kasteen armoon sellaisella sakramentalistisella käsityksellä, että ihminen epäuskoisenakin pelastuu.
Mitä pitäisi ajatella?
Totesin jo aiemmin, että en voi unelmoidakaan näiden kysymysten tyhjentävästä ratkaisemisesta, kuten ei minua viisaammatkaan. Jotain kristitty voi kuitenkin tehdä omassa sydämessään omalla pienellä paikallaan. Tiedostamalla (esimerkkienkin valossa) sen tosiasian, että itse kunkin kirkkokunnan luotetut Raamattu-uskollisetkin julistajat voivat hairahtua ja erehtyä, voimme oppia olemaan armollisempia toisia vilpittömästi Raamatun Totuutta etsiviä uskovia kohtaan. Oman vajavaisuuden, itsepetostaipumuksen ja erehtyväidyyden kanssa on elettävä tiedostamalla ne koetellen koko ajan omaa ajattelua muistamalla oma langenneisuus. Erimielisyyksissäkin on muistettava rakkaudellisuus, sillä agressiivinen tylytys luo vihaa. Itse kunkin (itseni mukaanlukien) tulisi harjoitella, miten suhtautua toisinajatteleviin uskoviin rakentavalla lempeydellä rukouksen hengessä. Omaa näkemystä, jonka tietää oikeaksi ja jonka on lapsesta asti oppinut, ei tarvitse tietenkään myydä pois helppohintaisesti. Joissakin tapauksissa voi kuitenkin olla hyvä nöyrtyä ja vakuuttua siitäkin, että itse omaksuttu näkemys tai korostus ei välttämättä edusta Raamatun totuutta. Oman kotikirkkokunnan parhaista aarteista saa toki olla ylpeä Herrassa. Itse uskon esimerkiksi sen, että Lutherin palauttama vanha hyvä ja ehdottoman apostolinen oppi Yksin uskosta - Yksin armosta - Yksin Kristuksen tähden oli apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian merkittävimpiä käännekohtia, jonka Jumala seurakunnalleen salli. Samoin huipputärkeää on kasteen ja ehtoollisen kirjaimellinen ymmärtäminen.
"Kaikki hairahtuvat jossain kohdin" kuuluu Herran veljen Jaakobinkin ajatus. Vanhan lihallisen ihmisemme erheet (ne väärät tulkinnat, jotka eivät eksytä pois pelastuksesta! Kts. ylempänä eksytyksistä.) eivät onneksi tee Jumalan tekoja meissä tyhjäksi. "Rakastakaa toisianne", oli Kristuksen käsky. Raamatussa kehotetaan myös kunnioittamaan toisiamme kilvan. Tällaisilla keskinäisillä rakkauden osoituksilla niin Jumalan totuutta kuin lähimmäisiä kohtaan, pystymme parhaiten tekemään torjuntavoittoja taistelussa hajaannusta vastaan, hajaannusta, joka ei ole Jumalan tahto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti