Lihallisuutta ja hajaannusta vastaan (Osa 3)

Kulttuurisota

Kulttuurisota aiheuttaa hajaannusta. Se on meneillään oleva ikävä asiaintila erityisesti länsimaissa, joissa ovat vankat kristillisen historialliset juuret. On totta, että vanhoja klassisen kristillisiä arvoja vastaan hyökätään isosti hallitusten lainsäädäntötasolla ja Ison Rahan yritysten tukemana sekä erilaisten aktivistiryhmien taholta.. Liberaali taloudellinen, poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen eliitti tekee tällä hetkellä työtä sen eteen, että vanhat rakenteet häviäisivät. Osa vanhoista rakenteista kyllä joutaakin saada korjausta, mutta valitettavasti hyökkäyksen kohteissa ovat myös sellaiset rakenteet, jotka edustavat Jumalan luomisjärjestystä. Vanhat rakenteet poistamalla he uskovat luovansa utopian, mikä perustuu vääränlaiseen ihmiskuvaan. Valitettavasti pyrkimys Uuteen maailmanjärjestykseen ei ole salaliittoteoria vaan totisinta totta, eikä siihen sinänsä tarvitse liittää mitään mystistä. Yksinkertaisesti näemme pyrkimykset erityisesti nyt korona-aikana avoimen selkeästi. Läpitunkevimmin uutta maailmanjärjestystä ajetaan polttoaineena ihmisen pelko ja ahdistus. Käyttämällä todellisia ilmiöitä kuten ilmastonmuutos ja korona ja tarjoamalla näihin uhkiin globaaleja ratkaisuja, pyrkii eliitti näiden avulla saavuttamaan kontrollin kansalaisten jokaisesta elämän osa-alueesta. Terveys ja turvallisuus annetaan vaihtokaupaksi vapaudesta.

 Joku voi tietenkin ajatella, että edellisten asioiden inhorealistinen kuvaus on kulttuurisotaan kuuluvaa äärioikeiston salaliittoteorisointia. Ymmärrän osittain näkemyksen, sillä salaliittoteorioista tulee monesti aivan liian vallitsevia ihmisten mielissä erityisesti informaatiosodassa, jota aikanamme käydään ja niitä toteuttavat todellakin ääriliikkeet. Mainitsemani mullistavat inhorealistiset asiat ovat kuitenkin kaikkien koettavissa nähtävissä ja avoimen selkeästi esillä ja dokumentoituna ilman minkäänlaista kulttuurisodallista kiihkoa. On vaikutusvaltaisia tahoja valtion päämiehistä paaviin ja talouseliittiin, jotka ovat avoimen julkisesti puhuneet ja kirjoittaneet "Suuresta Nollauksesta" valvontateknologioineen, digivaluuttoineen, terveyspasseineen ja digitaalisen ja fyysisen identiteetin yhdistämisineen. Nyt voimme oikeastaan todeta: "Eilisen salaliittoteoria on tämän päivän todellisuus". 

Teknologinen utopia ei ole ainoa ulottuvuus. Merkittäviä globalistipuolen älyllisiä hankkeita ovat kulttuurimarxismi ja intersektionaalinen tasa-arvo ajattelu. Nämä eivät ole synonyymejä, mutta liittyvät paljolti toisiinsa. Marxismin uusi jalostettu versio on kulttuurimarxismi. Sen sijaan, että tehtäisiin aseellinen vallankumous, pyrkivät sen edistäjät valtavirtaistamaan ajatuksensa hivuttautumalla merkittäviin instituutioihin ja rakenteisiin kuten liike-elämään, politiikkaan, kouluihin, kirkkoihin ja taiteisiin. Marxistit edistävät mm. seksuaaliradikalismia. Yhtenä pyrkimyksenä on häivyttää vanhat ydinperherakenteet, jonka he näkevät patriarkaalisena sortojärjestelmänä. 

Intersektionaalinen tasa-arvo ajattelu perustuu tietynlaiseen uhrihierarkiaan. Sen olemus piilee siinä, että se käsittelee maailman pahuutta ja syyllisyyttä, joka todella on kristitynkin näkökulmasta vakavaa todellisuutta. Ideologia vierittää kuitenkin pahuuden tiettyjen ihmisryhmien syyksi, tiettyjen ryhmäidentiteettien taakse. Tällainen ajattelu on valtavirtaistunut vasemmiston keskuudessa. 

Äärilaidalla vaikuttavat äärivasemmistolaiset radikaalit voimat, jotka julistavat avoimesti nykyisten rakenteiden kaatamista jopa väkivalloin. Tarkoitus pyhittää heidän joukossaan keinot.

Konservatiivien katsotaan edustavan kulttuurisodan toista laitaa. Niiden arvot katsotaan perustuvan Jumalan luomistyöhön, juutalais-kristilliseen maailmankuvaan kuten myös klassiseen luonnonoikeusajatteluun.  Moni kannattaa vanhojen ydinperhearvojen ja seksuaalinormien säilyttämistä kristilliseen vakaumukseen liittyvistä syistä, mutta myös kulttuurillisista, tieteellisistä tai monista muistakin syistä. Valitettavasti monille konservatiivisuus on osa etnosentristä (etninen oma kansa ensin- ajattelu) kansallismielisyyttä ja on omiaan pönkittämään sellaisten henkilöiden näkemyksiä, joihin kuuluvat pelot ja ennakkoluulot muita kansanryhmiä kohtaan. Erityisesti edellämainittu näkyy amerikkalaisessa kristillisessä oikeistossa ja eurooppalaisessa oikeistopopulismissa tai uusoikeistossa. Ennakkoluuloja ajavat Euroopassa pelot väestönvaihdosta, oman maan tai maanosan muuttumisesta esim. islamin kalifaatiksi ja pelko oman kansallisen perinnön kuihtumisesta ja turvallisen yhteiskunnan romahtamisesta. Näistä syistä konservatiivien riveissä krisittyjä myöten vaikuttaa hyvinkin kriittisesti maahanmuuttoon suhtautuvia. Liberaalien silmissä sellainen näkyy ristiriitaisena ja tekopyhänä toimintana ja sorron jatkeena ja kaksinaismoralistisena. Itse voin Raamattuun perustautuvana myöntää, että asiassa on valitettavasti perää.

Oikeistopuolen äärilaidalla vaikuttavat äärioikeiston haitalliset ja avoimen rasistiset tuhovoimat, joihin kuuluu tavallisesti koko maailmaa selittävät perusteelliset salaliittoteoriat, jotka usein ikävä kyllä kohdistuvat juutalaisiin. Inhorealistinen tosiasia on, että juutalaisviha yhdistää vastakkaisia ääripäitä.

Konservatiivi, erityisesti kristitty sellainen, tiedostaa Jumalan luoman ihmisen langenneisuuden. Siksi konservatiivi ei tavoittele maallista utopiaa tai täydellistä maailmaa vaan pyrkii maallisella sektorilla tai regimentillä luomaan hyvää ja turvallista yhteiskuntaa. Valtaa ei tule konservatiivisessa ajattelussa liikaa keskittää. Siksi heidän keskuudessaan on yleensä vastustusta ylikansallista päätäntää kohtaan. Konservatiivi pitää kiinni yksityisomistamisen oikeudesta ja vierastaa valtion puuttumista ihmisen elämään tiettyjä rajoja pidemmälle. Toki moni konservatiivi arvostaa erityisesti Suomessa (kuten minäkin erittäin paljon) hyvinvointivaltiota ja sen suomaa elämää. Silti, sillä on kritisoijansakin. Amerikan todellisuus on toinen. Siellä sosialismin pelko on konservatiivien keskuudessa niin suuri, että monia (omasta mielestäni) hyviä hyvinvointivaltion elementtejä kauhistellaan.

Edistyksellisiksi itsensä katsoville marxilaishenkisille liberaaleille monet konservatiivit edustavat patriarkaattia ja vanhentunutta sortojärjestelmää, joka alistaa naisia ja seksuaalivähemmistöjä. Heille nämä pääosin valkoisten etuoikeutettujen miesten ylläpitämät kapitalistiset rakenteet ovat syynä kaikkeen pahaan maailmassa. Marxismin vanha taistelu kapitalismia vastaan on siis myös elossa. He syyttävät kapitalistista sortojärjestelmää myös luonnonriistojärjestelmäksi, mikä aiheuttaa biodiversiteettikriisiä ja ilmastokriisiä. Vanha marxilainen viha klassista kristinuskoa vastaan on voimassa. Tosin kulttuurimarxismin hengessä he eivät suinkaan pyri tuhoamaan kirkkoa vaan muuttamaan sen sisältäpäin. Kirkollisesti suuntautuneiden marxistien käsissä ristin teologia muuttuu  vapautuksen teologiaksi. Teologian pääteränä on Jeesuksen uhrikuoleman ja sielujen pelastuksen sijasta materiaalinen vapautus. Vapautus koskee mm. kolmannen maailman ihmisiä pois aineellisesta kurjuudesta , jonka valkoinen mies on aiheuttanut. Vapautuksen kohteita ovat myös seksuaalivähemmistöt, esim. transihmiset tulee vapauttaa binäärisen sukupuolijaon kahleista ja homoille tulee biologisista ja luomisteologisista tosiasioista huolimatta saada samanlainen avioliittoteologinen asema.

Miten kulttuurisota vaikuttaa kristittyjen hajaannukseen?

Konservatiivikristityt näkevät aiemmin kuvaamassani eliittitasolta lähtevässä globaalissa kulttuurihyökkäyksessä tulevan antikristuksen valtakunnan rakentumisen, joka on profetoitu Danielin kirjassa, mutta vieläkin yksityiskohtaisemmin Ilmestyskirjassa. USA:ssa, jossa sikäli oikea profeetallisen sanan kirjaimelliseen ymmärtämiseen tähtäävä raamatuntulkinta on kukoistanut, on nähty pitkään myös eskatologisten näkymien vuoksi tarpeellisena pitää valtaa mahdollisimman vähän keskitettynä ja liittovaltio heikkona johtuen pelosta, että yhteiskunta muuttuisi tyranniaksi. Moni suomalainen tai eurooppalainen ei kykene usein hahmottamaan kuinka merkittävä rooli Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla mm. profetioiden osalta on siinä, kuinka monet amerikkalaiset konservatiivikristityt näkevät yhteiskunnallisen ja globaalin todellisuuden. Amerikka on rakennettu kristilliselle perustukselle sen perustuslakia myöten.

Kuten on aiemmin todettu, on myös kulttuurimarxismin kehitys tapahtunut merkittävältäkin osin amerikkalaisessa älyllisessä maailmassa. Siellä on orjuuden ja rotusorron historiallinen painolasti aivan toista luokkaa kuin esim. Euroopassa. Rasismin vastainen toiminta on saanut todellisen Jumalan miehen, Martin Luther Kingin jälkeen, paljon agressiivisempia ja ideologisesti jumalattomia väkivaltaisia muotoja. Yhdysvalloissa jalostunut kulttuurisota molempien osapuolien osalta säteilee myös eurooppalaiseen ja suomalaiseen todellisuuteen.  Tietynlainen kristillinen oikeistokonservatismi on kotoisin Amerikasta kuten myös kulttuurimarxismi. Todellisuus säteilee siten, että marxismin puolen ideat ovat otettu kriittisiä rotuteorioita myöten moniin Euroopan vasemman puolen puolueiden ohjelmiin. Sen sijaan  kansallismielisyyteen kytkeytyvä oikeistopopulismi on saanut kannatusta herätyskristittyjen keskuudessa ja sekin säteilee eurooppalaiseen todellisuuteemme ja valitettavaasti jopa raamatun tulkintaankin. Tietyillä alueilla erityisesti valtameren toisella puolella jakolinjat ovat niin syviä, että ne vaikuttavat jopa perhesuhteisiin tuhoavalla tavalla. Poliittiset ja ideologiset tekijät luovat kiilaa myös samoissa kirkkokunnissa vaikuttavien välille. Myös suomen ev.lut.kirkossa näkyy jakautumista johon myös maalliset ideologiat vaikuttavat molemmin puolin.  Vastapuoleen usein reagoidaan tunteella, valitettavasti usein pelolla ja vihalla. 

Kristityn sota?

Kulttuurisodan asetelma sellaisenaan voi harhauttaa ja valitettavasti jopa eksyttää kristityitä. Perustelen asian:

Ensimmäiseksi: Kulttuurisota on tietynlaista sotaa, eikä kristityn tule käydä ensisijaisesti kuin yhdenlaista sotaa ja se on mainittu efesolaiskirjeessä. Meidän sotamme on hengellinen, joka käydään syntisen lihallisen luontomme ja Jumalan luoman uuden ihmisemme välillä. Kyse on siis lihan ja Hengen sotatilasta sisimmässämme. Kulttuurisodan suurimpia vaaroja on meille se, että me kadotamme perspektiivimme siihen sotaan, mitä me omassa itsessämme käymme. Me ikäänkuin pahojen henkivaltojen ja oman syntisen luontomme sijasta projisoimme tai kohdistamme pahuuden kokonaan kulttuurisodan vastapuoleen. Toki antikristillisessä ihmiskeskeisessä ja todellisuuden vastaisessa vyörytyksessä on taustavaikuttajina pahoja henkivaltoja. Mutta, usein tuntuu unohtuvan, että konservatiivinen puolikaan ei ole immuuni riivaajien opeille. Ne vaikuttavat eri tavalla pyrkien saamaan kristityt toisiaan vastaan ja ns. hylkäämään ensirakkautensa. Jeesuskin ennusti, että "laittomuuden lisääntyessä useimpien rakkaus kylmenee". Emme saa unohtaa, että olemme kaikki langenneita ihmisiä! 

Toiseksi, kulttuurisota on sotaa ja sotaan kuuluu propaganda. Usein propagandassa on mukana lihallista vihaa ja vastustajan mustamaalaamista. Tällaisessa tilanteessa sikiävät valheet. Puhukaa aina totta, kehoitetaan Sanassa sekä tietysti kahdeksas käsky kieltää lausumasta väärää todistusta lähimmäisestä! Kulttuurisota on lihassa sotimista. Esimerkkinä usein olen konservatiivisissa vastamedioissa havainnut varsin lihallista vastapuolen haukkumista, joita myös herätyskristityt jakavat. Tällainen poliittinen tylytys tulisi pitää uskonelämän ulkopuolella.  Valitettavasti tämä ei aina toteudu. On varsin tyypillistä huomata amerikkalaisista profetiantutkimusartikkeleista hyvin politisoituja puheenvuoroja ja jopa vastapuolen sensaatiohakuista mustamaalaamista kytkettäessä kulttuurisodan tapahtumat aikain merkkeihin. Usein siis kahdeksas käsky tuppaa unohtumaan. Myös maassamme tapahtuvissa somekeskusteluissa on huomattavissa molemminpuolista vihaa ja propagandaa.

Kolmanneksi, kärsiminen kristittynä on kunniakasta, mutta kärsiminen "kulttuurisoturina" ei ole! Mitä erinomaista on kärsiä pahantekijänä? Ei mitään kuten apostoli Pietarikin antaa kirjeessään vahvasti ymmärtää. Ei ole mitään kunniakasta joutua vainotuksi äärioikeistolaisena tai kiihkomielisenä vanhan maailman järjestyksen tai kulttuuriperinnön puolustajana. Valitettavasti vuoden takaisen Capitol Hillin tapausten vanavedessä moni henkilö liberaalista siivestä on niputtamassa monet konservatiivikristitytkin samaan vaaralliseen nippuun äärioikeistolaisten toimijoiden kanssa. Vastakkainasettelun myötä, ironista kyllä, on vaara että jotkut todella ajautuvat lähemmäksi ääriliikkeitä.

 

Vallitsevassa tilanteessa olisi todella tärkeä sanoa itsensä irti sellaisista toimijoista, jotka toimivat Kristuksen antamaa esimerkkiä vastaan. Kulttuurisodan riskinä on kuitenkin se, että sitä ei tehdä. Amerikan todellisuudessa kahden ison puolueen systeemi johtaa välillä epämieluisaan tilanteeseen, jolloin konservatiivi päätyy liittoutumaan todella haitallisten tahojen kanssa.

Konservatiivikristitty tempautuu helposti liikaa nykyaikaiseen yksilökeskeisyyteen  ja omien oikeuksien ja vapauksien lihalliseen puolustamiseen. On toki oikein, että puolustetaan yhteiskunnallista lakia ja järjestystä. Jeesuksen vuorisaarna, jonka jotkut näkevät jonkinlaisena pasifismin julistuksena, ei poista tosiasioita siitä, että maallisella hallinnolla on oma tehtävänsä. Jeesus kehottaa osoittamaan laupeutta ja kääntämään toisen posken. Vihamies on jätettävä oikeuden käsiin ja luopua henkilökohtaisesta kostonjanosta. Vaikka siis moni konservatiivi asian toki tajuaakin, on kuitenkin kulttuurisodassa taipumus rikkoa tätäkin. Pahasti Jeesuksen opetuksien kanssa ristiriitaisesti toimivat itseään kristillisiksi nimittävät ääriliikkeet. Oikealla puolella vaikuttavat ainakin amerikkalaisessa todellisuudessa haitalliset ns. kristillistä imperialismia edistävät suunnat, joissa on ajatuksena pakkokristillistää koko maa kaikkia osa-alueita myöten. Nämä ovat vaan omiaan lisäämään kulttuurisodan tuhoisuutta, sillä niihin kytkeytyy myös usein melko militantti patrioottisuus. Katolinen kirkko oli aikanaan melkoinen vallankäyttäjä myös sotilaallisessa merkityksessä. Siitä ei usein seurannut hyviä asioita. Historia opettaa Jumalan sanan totuuden ohella, että kristillisen kirkon ei tule olla maallisen vallan voimakas käyttäjä.

Kristinuskon on oltava suolana yhteiskunnissa. Sen tulee heijastaa Jumalan rakkautta maailmasta uloskutsuttujen joukkona, julistaa evankeliumia ja näin aiheuttaa sieluissa muutosta, jolloin se säteilee myös yhteiskuntaan. Näin on käynyt myös monesti historiassa, tiedämmehän, että kristinusko on tuonut maailmaan niin monta hyvää hedelmää. On muistettava erottaa terveellä tavalla maallinen ja hengellinen regimentti. Muutoin käy liian helposti, että ihminen alkaa lihassa luomaan Jumalan valtakuntaa maan päälle. Pohjimmiltaan kultturisodan ääripäissä on kyse ihmisvoimin tapahtuvasta valtakunnan luomisyrityksestä. Toinen puoli, joka kumpuaa ateismista, haluaa luoda valtakunnan ilman jumalaa, ihminen kaiken mittana ja oikean ja väärän määrittelijänä. Toinen puoli haluaa ihmisvoimin ja tämänkin maailman keinoilla "kristillistää" oman kansallisvaltionsa. (Huomaa: "kristillistäminen" lainausmerkeissä.) 

Miksi puhun niin paljon ääripäistä? Yksinkertaisesti siitä syystä, että niitä on osattava varoa, sillä ne ovat hyvin äänekkäitä ja vetoavat suoraviivaisilla ja voimakkailla ratkaisuilla ihmisten tunteisiin. Ei ole kuin pari sukupolvea siitä kun kansallissosialismin ja kommunismin kaltaiset tuhoideologioiden ääripäät saivat laajaa kannatusta. Voimme nähdä nykyään, että ihminen ei ole muuttunut mihinkään. Samanlaisia merkkejä on ilmassa. Polarisaatio ja kulttuurisota, on osa Jeesuksen profetoimaa lopunajallista "kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan" - toteutumaa. On vakavasti pohdittava myös sitä ulottuvuutta, että tällaisella maailman riitaannuttamisella sielunvihollinen pyrkii "hajoita ja hallitse" menetelmällä tuoda maailmaan antikristuksen valtakunnan. Raamatun mukaan Jumala, joka loppuviimeksi säätää ja määrää, sallii suuren eksytyksen tulla. Näin Jumala erottelee uskolliset jyvät akanoista. Olkaamme jyviä, jotka toimivat Kristuksen esimerkin mukaan pysyen passiivisina maailman myrskyjen suhteen, mutta aktiivisena Kristuksessa tehtyjen hyvien tekojen suhteen.

Neljänneksi: Kulttuurisodassa muodostuu epäjumalia. Oikeistopopulismin kytkeytyessä konservatiiviseen kristinuskoon on vaarana, että globalismia vastustettaessa kansallismielisyydestä tulee itseisarvo. Helposti rasismin synti tulee vähätellyksi. 

Kansallismielisyyteen nivoutuu monesti liikaa ajatus ns. etnisesti oikeista kansalaisista. Tällainen ajatus johtaa yleensä sydämen kylmenemiseen hädässä olevia pakolaisia, lähimmäisiämme kohtaan. Huomasimme jo 2015 kriisin yhteydessä kuinka moni konservatiivi näki enemmän "väestönvaihtoagendapirulaisia" tai "potentiaalisia terroristeja" kuin apua tarvitsevia lähimmäisiä. Lisäksi, koska arvoliberaalit kannattivat avoimia rajoja, ei moni oikeistokonservatiivi halunnut periaatteesta olla samaa mieltä. En sikäli inhorealistisesti ja monesta näkökulmasta maailmaa tarkkailevana lainkaan kiistä, etteikö asialla olisi tiettyjä agendoja vaikutusvaltaisten imaamien, muslimiliittojen tai poliitikkojen taholta. Ydinkysymys on kuitenkin: Mitä krisitty näkee ensin; Apuatarvitsevan lähimmäisen? Vai väestönvaihtoagendan? Jeesus näkisi ensimmäisen, siksi meidänkin pitäisi.

Tähän huomautan, että laupeus pakolaista kohtaan ei ole sama kuin monikulttuurisuusideologia ja sen estoton tukeminen. Meidän on ehdottomasti tehtävä kotouttamista siten, ettei mitään varjoyhteiskuntia pääsisi syntymään. Ne joilla ei ole mitään pienintäkän halua sopeutua kansallisvaltiomme kulttuuriin, on poistettava maasta. Tästä maallisen regimentin olisi pidettävä huolta. Ruotsin tien lieveilmiöt on otettava vakavasti, eikä oppia voi jäädä ottamatta poliittisen korrektiuden pelossa. Rajoja emme voi kuitenkaan sulkea kaikilta lähimmäisiltä terroristien pelossa. 

On sikäli surullista ja hiukan ironistakin, että monella Raamattu-konservatiivilla olisi parhaat pelimerkit rasismia vastaan. Raamatun historiaan kirjaimellisesti uskova voi todeta kaikkien ihmisten olevan samaa rotua, Aadamin ja Nooan jälkeläisiä. Se leikkaa pois terän kaikelta valepuheelta eritasoisista ihmisroduista, joista toiset ovat muka "enemmän apinoita" kuin toiset. 1800-luvulla nouseva rasismi saikin elinvoimaa darwinistisesta evoluutio-teoriasta. 

Viidenneksi: Politisoitunut kristinusko eksyttää meidät kauaksi Jeesuksen esimerkistä. Esimerkkinä ilmastonmuutos ja sitä kautta lähimmäisiin kohdistuva vastuullinen suhtautuminen. Kun uuden maailmanjärjestyksen arkkitehdit ajavat uusia rakenteita ja vanhojen rikkomista vedoten ilmastonmuutokseen, reagoivat monet konservatiivit koko ilmiöön globaalin eliitin masinoimana huijauksena kieltäen koko ilmiön olemassaolon. Samalla myös muita kaikkien silminnähtävillä olevia ympäristöongelmia vähätellään. Keskustelu ilmastonmuutoksen syistä on toki julkisuudessa valitettavan tukahdutettua ja yksipuolista, josta johtuu myös koko ilmiön kieltäminen.

Raamattuun ja sen luomiskertomukseen ja sen esittämään historiaan uskovana, voi lähestyä ilmastonmuutosta maltillisesta tulokulmasta.. "Syvään aikaan" uskomisella voi olla vaikutuksia tulkintaan ilmastonmuutoksesta.  Tieteellisen valtavirran pääoletus on, että ilmasto ei voi muuttua luonnollisella tavalla nopeasti, koska he uskovat miljooniin ja miljardeihin vuosiin. Niinpä ihmisen toiminta on ilmastonmuutoksen pääsyypää. Nuorempaan maahan uskovilla on lähtökohdat uskoa, että myös luonnolliset ilmastonvaihtelut voivat tapahtua nopeasti. Lisäksi mm. elokapinan esillä pitämä pelottava kuudes sukupuuttoaalto ei raamatullisesti katsoen pidä paikkaansa, koska viittä ensimmäistäkään ei ole tapahtunut ellei Nooan aikaista tuhotulvaa sellaiseksi lasketa. 

Hiilidioksidin osuus ilmastonmuutoksen aiheuttajana on myös kiistelty aihe, huolimatta median antamasta kuvasta koskien tieteellistä yksimielisyyttä. Tähän vaikuttavat poliittiset päämäärät. Kuka saa äänen mediassa? Kuka saa Ison Rahan tukea?  Kaikesta edellisestä huolimatta konservatiiveilta jää ilmastonmuutoksen täysin kieltäessä huomiotta, että yhtä lailla konservatiivien kuuntelemilla tieteilijöillä voi olla omat kytköksensä niihin toimijoihin, joille ilmastonmuutos ei syystä tai toisesta sovi esim. öljyteollisuus. Esimerkkinä tästä NIPCC joka on paljon huomiota saaneen IPCC;n vastavoima. NIPCC:tä käytetään monesti lähteenä ilmastoskeptikkojen kesken. Jos IPCC on monien hallitusten ja poliittisten keinottelijoiden taskussa, kuten usein kritisoidaan, on puolestaan NIPCC öljyteollisuuden ja tupakkateollisuuden vaikutuspiirissä.

Minä en ole asiantuntija puhumaan näistä täydellä varmuudella, mutta periaate lienee selvä. Itsekkäässä ihmiskunnassa on pyrkimyksiä suuntaan ja toiseen. Tiedettä myöten poliittinen polarisoituminen on harmittavaa. Oma näkemykseni on, että ilmastonmuutos on todellinen, mutta myös sen varjolla toimiminen ja sen apokalyptisien näkymien laskelmoitu lietsominen tarkoitushakuisesti ja jopa propagandan keinoin on todellista.(Esim. jääkarhun photosopattu ympäristö, jossa näyttää, että kaikki sen elintila on pian sulanut.)  Denialisteilta -ilmastonmuutoksen kieltäjiltä, jotka ovat monet konservatiivisia kristittyjä, jää valitettavasti usein huomaamatta, että ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit ovat aikain merkkejä muiden joukossa. Valitettavasti moni konservatiivi menee liian pitkälle säilyttäessään kaiken vanhan, siis myös nykyaikaisen hapatuksen eli kerskakulutus kulttuurin. Vaikka kulutuksen vähentämisestä ja kiertotalouden tuomisesta puhuukin hanakasti uutta maailmanjärjestystä ajava globaalieliitti (eli monet melko tekopyhästi yksityisjeteillä lentelevät superrikkaat), on turha vastustaa sitä lihassa sillä asenteella, että "nythän me kulutetaan kuten ennen tai vielä isommin". Mielestäni oikea konservatiivi katsoo vähän kauemmaksi menneisyyteen, aikaan jolloin kumisaappaat kirjaimellisesti käytettiin loppuun eikä turhaa krääsää ostettu joka lähtöön. Kohtuullisuus on kristillinen hyve. Muovijäte-ongelmat, biodiversiteettiongelmat, liikakalastus, lapsityövoima, halpatyövoima -  ovat kaikki inhottavaa todellisuutta. Vaikka näistä ei pidä tehdä mitään evankeliumin kärkeä , on silti kristillistä hengen hedelmää välittää Jumalan talouden hoitajina merien puhtaudesta, kehitysmaiden lapsista ja monesta muustakin epäkohdasta. Lihansyönnin merkittävä vähentäminen ei ole vastoin joidenkin konservatiivien käsitystä mitään "riivaajien oppia". Nykysyöntitahti ei ole mikään vanha historian normaali, vaan nykyajan mässäilyilmiö, jota ylläpitäessä eläinten kärsimys on kasvanut tehotuotannon jyllätessä. Sellaista ei tarvitse konservoida, tai säilyttää.

Vaikka itse suhtaudunkin ilmastonmuutoksen yleisesti kerrottuihin syihin osin kriittisesti on kuitenkin itse ilmiö todellinen ja ihmisen aiheuttamat muunlaiset ympäristötuhot, biodiversiteettikriisi, muoviongelmat ja monimuotoisuuden katoaminen ovat vakavia asioita joiden suhteen ihmisen roolia ei voi kiistää sulkematta silmiä hyvin valikoivasti. Ja onhan ilmastonmuutoksenkin kohdalla kaikki ihmisen aiheuttamaa siinä mielessä, että täällähän kaikki olisi hyvin, jos ihminen ei olisi langennut syntiin. Luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissaan. Moni ajanmerkki viestittää Herran tulon läheisyydestä, miksei luontokin? Herra puhuttelee ihmiskuntaa kääntymään synneistään. Kerskakulutuksellinen ahneus ja materiaalin palvonta on kuitenkin vain osa luomakunnan huokailua aiheuttavaa syiden summaa. Sitä ovat myös seksuaalinen villiintyminen, köyhien poljenta, rasismi, viha, väkivalta, murhat (myös syntymättömien). Ne saavuttavat kohta Jumalan kärsivällisyyden mitat. Kohtuullisuus omassa aineellisessa elämässä on asia, jonka jotkut konservatiivitkin valitettavasti sivuuttavat voimakkaissa vastareaktioissaan.. Moni sikäli oikein kyllästyy "vihreään fariselaisuuteen", jossa ns. kannetaan roskat ulos kodista, muttei sydämestä. Tällä kritiikillä on paikkansa.  Farisealaisuus tarttuu pieniin yksityiskohtiin, mutta lepsuilee isoissa ja tärkeissä asioissa. Hyttyset siivilöidään, mutta nielaistaan kamelit. Lintujen munien rosvous (joka sekin väärin!) on monesti paheksuttavampaa kuin abortin tekeminen. Edellinen ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Jumalan meille antamien tilusten tahallinen laiminlyönti on väärin. Vaikka tämä maailma onkin mielestäni hyvinkin pian katoamassa/muuttumassa on siitä kuitenkin hyvä pitää huoli niinkuin olettaisimme maailman jatkuvan satojakin tai tuhansiakin vuosia. Näin pidämme myös hyvän omantunnon ja viestitämme Jumalaa pilkkaavalle maailmalle, että kyllä me kristityt, Jeesuksen seuraajat myös luonnosta välitetään viljellen ja varjellen. Parannus ja kilvoittelu pahoista teoista on kokonaisvaltaista ja myös lähimmäistä vahingoittava luonnonriisto kuuluu siihen. 

Rauha Herrassa takaa kuitenkin sen, että meidän ei tarvitse tuntea sairaalloista ympäristöahdistusta. On sallittua, että käytämme kohtuudella työhömme ja kohtuudella vapaa-aikana eri välineitä, jotka ihminen on Herran antaman viisauden voimalla tieteen keinoin meille rakentanut ja jotka parantavat hyvinvointia ja ovat säästäneet monia ihmishenkiä. Kesä ja talvi pysyvät niin kauan kuin Herran luoma maa pysyy. Siihen voidaan luottaa Kirjoitusten pohjalta. Ne eivät erehdy.

Kuudenneksi: Kulttuurisota laittaa toivon Kristuksen sijaan maallisiin asioihin ja tekijöihin. Mitä tarkoitan? Esimerkiksi Yhdysvaltain entisestä presidentistä, Donald Trumpista on tullut monille oikeistokristityille, mutta myös äärioikeistolaisille tietynlainen kulttihahmo. Myös Euroopassa häntä ihaillaan vastaavissa piireissä, mikä ei ole mielestäni hyvä juttu. Menestysteologin oppipoikana Trump on omaksunut haitallisen menestysteologian, johon ei kuulu nöyrtyminen ristin edessä. Trumpin ympärille kokoontui myös joukko äärikarismaattisia vääriä profeettoja, joiden kanssa kristityn ei pitäisi ajaa yhteistä asiaa.  Tietyt Q-anon henkiset piirit myös latasivat häneen ihmeellisiä supersankari odotuksia, mikä tietysti on uskomme näkökulmasta katsottuna epätervettä. Trump puhui myös paljon kansan puolesta taistelemisesta. Trumpin sota ei vain ole meidän sota eikä Trumpin tyyli ole meidän tyyli. Trump omaksui jo nuorena, että jos häntä lyödään, pitää hänen lyödä moninkertaisesti kovempaa takaisin. On ollut sikäli ikävää huomata, kuinka varauksetta Trumpia on kaikesta henkilöhistoriastaan ja käytöksestään huolimatta kannatettu. Olen silti tietoinen siitä, kuinka isot mediatalot ovat kulttuurisota propagandan hengessä tarttuneet kaikkeen mahdolliseen epäoleelliseenkin  mustamaalaamis tarkoituksessa. Toki tiedän myös Trumpin tuen uskonnonvapaudelle, sananvapaudelle ja Israelille. Tiedostan, että Jumalan tahtomia asioita on voinut tapahtua Trumpin myötävaikutuksella. (Mikä ei riitä argumentiksi tietenkään pitämään häntä erityisenä Jumalan miehenä. Esimerkkinä: Ilmestyskirjan Saatanallinen Peto ja kymmenen kuningasta Ilmestyskirjassakin toteuttaa Jumalan tahtoa tuottamalla Portolle turmion.)  Kaikesta huolimatta Kristuksen tie ei ole sama kuin Trumpin tie.

 Meidän kristittyjen tie on vääryydenkin edessä toisen posken kääntäminen ja rukoileminen vainoojiemme puolesta. Meidän on kumottava tuhoisat ideologiat Jumalan Sanalla, tehtävä Kirjoituksilla ja Hengen antamalla viisaudella vastustajien väitteet tyhjäksi ja alistaa kaikki ajatukset kuuliaiseksi Kristukselle. Näin meillä pysyy hengellisen sodan tähtäin, emmekä sekaannu sellaisiin asioihin, jotka eivät meille kuulu. Saarnaaja Mauno Mattila onkin löytänyt VT:stä erinomaisen esimerkin väärään sotaan sekaantumisesta. Kuningas Josia oli Herran edessä pienellä paikalla oleva suuri reformaattori, joka hyvin palautti Herran tahtoa kansan mieliin. Hän kuoli kuitenkin sodassa Farao Nekoa vastaan, sodassa, joka ei hänelle olisi kuulunut, sillä Nekon sotaretki ei kohdistunut Israelia vastaan. Sama pätee meihinkin. Kulttuurisota ei ole sinällään meidän sota. Me olemme maan suola, joka estää maata pilaantumasta. Pilaantuminen taas tapahtuu vihan ja kiukun keskellä, jota kulttuurisota edustaa. Menetämme maun jos liittoudumme vihaa ja vastakkainasettelua edustavien tahojen kanssa. Meidän on luotettava siihen, että tinkimättömästi tapahtuva Kristuksen Sanan julistus ja sen mukaiset teot ilman ideologista värikynää  voivat rikastuttaa hyvillä hedelmillä yhteiskuntia paljon enemmän kuin mitä konservatiivinen tai liberaalinen kulttuurisodan blokki saisi ikinä aikaan tämän maailman aseilla. Ja vaikka Jumala sallii ehkä piankin petovallan nousta, on tärkeää säilyttää hyvä omatunto ja olla valmis kärsimään, ei pahantekijänä, vaan Kristuksen seuraajana.

Lihallisuutta ja hajaannusta vastaan (Osa 2)

 

Kirjoituksessani käsittelen hajaannusta maailmanlaajan seurakunnan sisällä. Kun ilmaisen tekstissäni varsin selkeästi kristittyjen olevan yhtä, tarkoitan yhteyttä Jeesuksen omien kesken. Heidän yhteyttä, joilla on usko ja kuuliaisuus  Hänen evankeliumilleen, niiden joilla ei ole vain kristityn nimi, vaan ovat syntyneet uudesti ylhäältä. Herra tietää näkymättömän seurakuntansa rajat. Heitä löytyy todennäköisesti jokaisesta kristillisestä tunnustuskunnasta.

Lihallisuus luo hajaannusta

Itse kunkin korvat alkanevat punottamaan kun mietimme nykyistä kristikunnan tilaa ja luemme samaan aikaan seuraavat Jeesuksen sanat apostoli Johanneksen tallentamana: Uuden käskyn minä annan teille: rakastakaa toisianne. Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus. (Joh. 13:34-35)

Voidaanko tätä äärimmäisen suurta kuppikuntiin ja lahkoihin ja liikkeisiin ja säätiöihin pirstoutunutta kristikuntaa kutsua millään tavalla keskinäisestä rakkaudesta tunnistettaviksi Jeesuksen opetuslapsiksi? Jeesus rukoili myöhemmin myös, että olisimme yhtä, olemmeko? Paavali puhui yhdestä ruumiista, olemmeko? Huonolta ja lihalliselta näyttää. Paavalikin puhui myös korinttolaisten puolueisiin jakautumisesta, eikä mitenkään positiivisesti. Sanon asian, niinkuin se näyttää olevan. Tilanne on juuri tästä näkökulmasta surkea. Olemme hajallamme. Raamattuun sitoutuneet kiistelevät keskenään usein enemmän hajottaen kuin rakentaen. Välillä tuntuu, että monilla meistä (koskee  joskus itseänikin) syttyy jonkinlainen aktiivinen hengenpalo siinä vaiheessa kun saa alkaa tylyttämään jonkun toisen kirkkokunnan teologiaa tai jonkun toisen opetussisältöä. Sävy on joskus sen kaltaista, että jopa toisen kristillisyys ja usko kyseenalaistetaan, vaikka kyseisellä osapuolella olisi elävä usko Kristukseen ja Raamatun Totuuteen.. Uskovien välinen tuomiohenki on ikävää. Useat puhuvat sisäisestä yhteydestä Kristuksessa, vaikka ulkonainen (mm. ehtoollisyhteys) puuttuisi. Käytännön asenteet ja sanat monesti kielivät kaikesta muusta kuin yhteydestä  Mielestäni tällainen on yksi merkki lihallisuuden vaikutuksesta. Kun katsomme ns. lihan tekojen listaa galatalaiskirjeessä, huomaamme sieltä ”ilmeisinä lihan tekoina” sekä riidan, että eripuraisuuden. 33/38 käännöksessä sana- dikhostasia (Raamattu Kansalle kääntää "eripuraisuus") on käännetty "lahkolaisuudeksi". Samaa alkukielen sanaa käytetään myös 1. korinttolaiskirjeessä, jossa Paavali moittii puolueisiin jakautumista (varsinainen suomennos tässä - "riita") lihalliseksi toiminnaksi. (1. Kor. 3:1-4)

Mutta onko kiisteleminen aina lihallisuutta? Asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen. Yleisellä tunnetasolla on tietenkin inhimillistä kiivastua tai vihastua toiseen. Uskovatkin ovat edelleen ihmisiä, joilla ovat tunteet. Myös Raamatun Sana todistaa, että kaikki tunteilu ei ole automaattisesti syntiä. Efesolaiskirje osoittaa kuitenkin hyvin, miten inhimillinen tunteenpurkaus eroaa sellaisesta lihallisesta toiminnasta, jota olemme käsitelleet: ”Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä. Älköön aurinko laskeko vihanne yli. Älkää antako tilaa paholaiselle.”(Ef. 4:26-27) Tässä valossa voimme sanoa, että vihastuminen ja kiivaus on joskus inhimillistä ja aiheellistakin, Jeesuskin näet oli vihainen esim- puhdistaesssaan temppeliä. Eri asia on kuitenkin antaako vihan ja kiivauden jäädä sisälle myrkyttämään. Rakentavalla hengellisellä kiivaudella voidaan ajaa totuuden asiaa, mikä koituisi myös vastapuolen parhaaksi. Sen sijaan jos kyseessä on omaa ylpeyttä pönkittävä raamatullis-teologinen nolaaminen, on kyse lihallisesta toiminnasta. Paavalikin kirjoitti: "Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään." (1. Kor. 13:2) Kiivaus ja väliaikainen vihastuminen voivat ajaa joissakin tilanteissa Herran asiaa, mutta vääränlaisen lihallinenn päteminen joka tehdään omaa älykkyyttä ja hengellisyyttä pönkittämällä, hajoittaa Kristuksen ruumista. Tällainen toiminta antaa tilan paholaiselle, koska vihan ja mustamaalaamisen keskellä sikiävät valheet. Paholainen tunnetaan valheen isänä ja on aina tykännyt riidan kylvämisestä. Sen sijaan Jumalan Henki tulee sellaisesta murheelliseksi.

Kristikunnassa kiistellään aivan liikaa, se on fakta. Ihmettelen välillä sitä jyrkkyyttä, miten jotkut Raamatun tosissaan ottavat suhtautuvat toisiin Raamattuun sitoutuviin, jotka kuuluvat eri tunnustuskuntaan. Asia koskee valitettavasti niin teologisesti valveutuneita/oppineita kuin maallikoitakin.  Toisia ei pidetä veljinä, jos omat opilliset korostukset eivät kelpaa kokonaan sellaisenaan. Arvostan tunnustuksellisuutta (itse luterilaiseen kirkkoon kuuluvana), eikä pidä luulla toisin. En sinänsä vastusta opillisia keskusteluja sinänsä tai vähättele niiden tärkeyttä. En vähättele Raamattua selittäviä tunnustuksellisia vakaumuksia. Enemmän on kyse siitä yleisestä sävystä, siitä rakkauden tilasta miten toisiin Jumalaan sitoutuneisiin toisen kirkkokunnan jäseniin suhtaudutaan. Rakkaus siinä jumalallisessa merkityksessä pyrkii hakemaan lähimmäisen parasta. Jos tietää toisen puhuvan, kirjoittavan tai ajattelevan jostain asiasta vastoin totuutta, eikö olisi parempi esim. rukoilla hänen puolestaan tai ojentaa tai kehottaa veljellisesti vertaisen tasolla kuin julistaa harhaoppisen tuomio? Jos me rakastamme veljiämme emmekö toimisi niin? Ei aina näin, että lokeroidaan esim. ”nuo hellarit, nuo vapislaiset, nuo laitoskirkkolaiset”. Voimme kuitenkin hyvien julistajien ja opettajien hedelmistä huomata, että oikeaa uskoa löytyy yli kirkkokuntarajojen. Toisten tosiuskovien identifioiminen kokonaan ikäänkuin eri joukoksi kalskahtaa kylmältä ja vain omalle pienelle piirille sisäänpäin lämpiävältä.  Se on kuin jakaisi Kristuksen ruumista. Paavalikin kysyi: Onko Kristus jaettu? (1. Kor. 1:13)

Rakkauden täytyy kohdistua myös Jumalan Totuuteen 

Rakkautta täytyy kuitenkin olla myös puhdasta oppia ja Totuutta kohtaan eikä yhteyttä voida rakentaa totuuden kustannuksella silloin kun pelastuksen kannalta (!) välttämättömiä asioita  vastaan hyökätään. Alkuseurakunnassa väärät opettajat olivat hajaannuksen alku ja juuri. Paavali varoitti seurakuntiin tulevista susista, jotka olivat lammasten vaatteissa. Myös nykyään väärillä opettajilla on suuri osansa hajaannuksessa. Eri seurakuntiin on uinut aina paljon pahoja ja räikeitä harhoja, joita vastaan on ehdottomasti puolustauduttava. Harhat tulevat sisällöllisesti kristinuskon ulkopuolelta, mutta ne salakuljetetaan seurakuntien sisälle evankeliumin kaavussa. Näin voimme puhua "laittomuuden salaisesta vaikutuksesta." (2. Tess. 2) Valeopeissa on yleensä jotain lainattua pääomaa kristinuskon hyvästä sanomasta, joka vääristellään.  Eksytyksiä vastaan taistellessa ei ole lainkaan lihallista puolustaa  evankeliumin totuutta jämäkästi ja tinkimättä, muistaen sortumatta lihalliseen möykkäämiseen vaan sen sijaan Jumalan Sanalla kumoamaan harhaopettajien väitteet. Yksi aikamme vakavista harhoista on Juudaksenkin varoittama Jumalan armon kääntäminen irstaudeksi, jolloin opetetaan, että pelastunutkin voi jatkaa syntielämässä tietoisesti kuten ennenkin. Myös vääränlainen lakihenkisyys ja teoilla pelastuminen ovat tuhoisia harhoja, sillä se vie ihmisen Kristuksen ulkopuolelle. Ja jos esimerkiksi Raamattua väitetään inhimilliseksi kirjaksi, on se väite, joka on kumottava Jumalan sanalla itsellään. Myös vanhat tuhoisat harhaopit, jotka kieltävät Jumalan kolminaisuuden ja Kristuksen kahden luonnon, nostavat aina ajoittain päätään. Niille ei pidä antaa minkäänlaista tilaa Herran seurakunnassa! Jos oppi tai opillinen korostus uhkaa viedä Kristukselta todellisen välimiehen ja sovittajan paikan ihmisen ja Jumalan välillä, ollaan huonolla eksytyksen tiellä.

Juuri harhaopit tuovat siis osaltaan hajaannusta. Tässä tullaankin vaikealle alueelle. On tunnistettava pelastusta uhkaavat harhaopit, mutta meidän ei pidä vetää veljeyden standardeja siihen, että siihen mahtuu vain minä ja samanmieliset, näin kärjistettynä. Teemme siis mielestäni virheen, jos kiellämme uskonveljeyden heihin, jotka eivät ajattele kaikesta täsmälleen samoin kuin itse ajattelemme. Toisaalta teemme virheen, jos jätämme kiivailematta oikeasta opista selviä ihmislähtöisiä ja riivaajalähtöisiä harhaoppeja vastaan. Sitten on myös pelastuskysymysten ja ei-pelastuskysymysten hyvin vaikealla veteenpiirretyllä rajalla sellaiset asiat kuin kasteen ja ehtoollisen oikea ymmärtäminen joista väännetään/on väännetty monena aikana, monessa paikassa ja monien kesken. Haluaisin lapsenomaisesti uskoa, että vielä ennen Jeesuksen tulemusta Jumallalle uskollisella seurakunnalla olisi näistä asioista selvä yksimielisyys. Kunpa kasteesta ei tarvitsisi enää kiistellä. Ja voi kun Kristusta sydämestään tunnustavat voisivat olla vielä samassa ehtoollispöydässä! Itse kannatan lapsien kastamista, niiden joiden vanhemmat sitoutuvat kasvattamaan lapsen uskoon ja kuuliaisuuteen Kristukselle. Uskon myös, että ehtoollisessa nautimme Kristuksen ruumiin ja veren, joka on läsnä ehtoollisaineissa. Tämä on tärkeää opetusta, jonka olen koetellut Jumalan Sanalla. 

Kaiken edellisen valossa seurakunnissa tarvittaisiin hengellisen viisauden ja henkien erottamisen jalostettua näkö- ja arviointikykyä sekä sopivasti opillista tarkkuutta sekä sävyisää rakkauden henkeä. Nykyaikana meillä on näet se etu (ja toisaalta uhka), että tietoa oppihistorian helmistä ja pohjakosketuksista on valtavasti saatavilla. Samoin saatavilla on myös helposti hienoa Pyhälle kirjalle oikeutta tekevää historiallis-kieliopillis-kirjaimellista Raamatun tutkimusta sekä myös Pyhässä Hengessä rukoillen ja edellämainitulla metodilla kirjoitettuja ja puhuttuja kirjoja sekä saarnoja, jotka auttavat valtavasti oivaltamaan Raamatun tekstien tarkan alkuperäisen merkityksen jae jakeelta.  Niiden, joille on suotu Jumalan Sanan ymmärrystä ja intoa Raamatulliseen työskentelyyn, täytyisi tehdä töitä Hengessä ja rukoillen näinä lopunaikoina kun eksytysten määrä on suuri. 

Myönnän että on hyvin vaikea nykyisessä seurakunnallisessa moninaisuudessa ja hämmennyksessä vetää rajoja uskonveljiin ja lähimmäisiin ja toisaalta välttää tekemästä hajaannusta ja vääränlaista tuomitsemista, sydämet kun tuntee yksin Jumala. (Veljiksi kutsutaan niitä, jotka jakavat saman uskon.  Lähimmäiset ovat kaikkia uskosta osattomia joille kuuluu heidän pelastuksekseen julistaa evankeliumia sanoin ja teoin.) On selvää, että Herran kieltäjä ei voi olla veli. On myös heitäkin, jotka sanovat uskovansa, mutta elävät avoimessa kapinassa Jumalan tahtoa vastaan. Meitä on kielletty tuomitsemasta, mutta ei kertomasta lähimmäisille siitä, että jatkuvassa ja tietoisessa syntielämässä eläminen ilman katumusta kadottaa. On myös selvää, että monet Jumalaa vastaan kapinassa elävät ihmiset kokevat minkä tahansa puheen uskon kuuliaisuudesta lakihenkiseksi vouhkaamiseksi. Tämän tekstinkin luettuaan joku voi ajatella, että kuinka tekopyhää puhua hajaannusta vastaan, mutta samalla vetää rajoja uskovien ja ei-uskovien välille. Myönnän: Jos tämä olisi helppoa ja yksinkertaista, ei kristikunta olisi näin jakaantunut. Jo alkuseurakunnassa muodostui puolueita. Sielunvihollinen on valitettavan aktiivinen hajaannuksen aiheuttajana. 

Liha vaikuttaa ja toimii Henkeä vastaan. Jumalan Hengessä meillä olisi tarjolla ykseys, mutta turmeltuneiden sydämen ajatusten kanssa otamme ja omaksumme valheita sieltä ja täältä. Etsimme omaa kunniaa, emmekä Jumalan. Lahkoudumme. Ylpeydessä rakastamme omia ajatuksia niin, että haluamme veljeyttä vain täysin samanmielisten kanssa. Otamme Raamatusta sen, mikä miellyttää ja pönkittää omia ajatuksiamme, irrotamme jakeet asiayhteydestä. Laitamme liikaa painoa jonkun nykyajan profeettana pidetyn näkyihin tai ilmestyksiin.  Näitä tehdessämme unohdamme usein, mitä Kirjoitukset sanovat ja mitä Herra sanoo. Kaiken edellisen ohella (ja ehkä kyynistyessä juuri näiden haasteiden kanssa) on vaara ajautua aivan vastakkaiseen allikkoon. Tulkitsemme kaiken Herran opetuslapseuden, seuraamisen ja Hänelle kuuliaisuuden lakihenkisyydeksi ja tuomiohengeksi. Alamme ajatella, että kaikki pääsee taivaaseen. Alamme tulkita Raamattua lepsusti ja suvaitsemme kaikenlaisia sanoja, tekoja, asenteita ja elämäntapoja seurakunnissa. Väitämme, että Jumalan armo on niin avara, että kaikki katumattomatkin syntiset pelastuvat. Väitämme, että näin toteutuu todellinen ykseys. En väitä, että kaikki uskovat syyllistyisivät kaikkeen edelliseen. Mainitsemani harhautumiset vaikuttavat eri kirkkokunnissa ja seurakunnissa eri tavalla.

Hajaantumisella on pitkä historia

Kirkon historian vuosisadat ovat täynnä lihallisuutta ja hajaannusta, joka on niin ihmisen näköistä valitettavasti. Sen vuoksi meillä on sitä nytkin, monimutkainen tulkintahistoria hämmentää Raamattua tutkivia ja opettavia uskovia. Pystyn ymmärtämään tämän. Helppo ratkaisu oikeasta tulkinnasta olisi luottaa vanhojen kirkkojen perinteeseen ja isoihin auktoriteetteihin kuten paavi. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen ratkaisu. Saatana yritti tuhota kirkon ulkoapäin 300 ensimmäisen vuosisadan aikana kristittyjen vainojen muodossa Rooman valtakunnassa. Tilanteen rauhoituttua, se vaihtoi strategiaa ja alkoi myöhemmin myrkyttää sitä sisältäpäin. Uskallan sanoa näin, sillä ajoittain läntisen kirkon rappio keskiajalla oli järkyttävä kuten myös Lutherin aikoina 1500-luvulle tultaessa. Lihallisuuden vuoksi Jumalan Sanaan pohjautuvaan uskonelämään sekoittui vuosisatojen aikana erityisesti roomalais-katolisessa kirkossa ihmisten perinnäissääntöjä eikä ortodoksikirkkokaan ole tietyiltä vääriltä perinteiltä välttynyt huolimatta monista hyvistä asioista (Tämän myöntää hyvä Raamattu-uskollinen ortodoksi-ystäväni avoimesti).  Institutionalisoitunut ja politisoitunut katolinen laitos imi itseensä uudestisyntymättömiä ja vallanhaluisia henkilöitä kristinuskon saatua valta-aseman. Kirkossa vaikuttaneita tosiuskovia, jotka haastoivat vallitsevan linjan, vainottiin (Esim. ennen Lutheria tsekkiläinen Jan Hus).  Kun totuutta alettiin kaivamaan esiin alkulähteiden äärellä uskonpuhdistajien toimesta ja löydökset tulivat kansankielellä itse kunkin eteen, poiki se suurta herätystä ja opillista korjausta, mutta kääntöpuolena tapahtui suuri pirstoutuminen moneen eri uskonsuuntaan. Toiset alkoivat lihallisesti toteuttaa radikaalia versiota uskonpuhdistuksesta laittaen hurmahenkisesti omat sisäiset tunteensa ja sanansa Jumalan Sanan edelle. Oli erimielisyyttä siitä, mitä aiemmasta kirkon perinteestä oli hyvä pitää ja mitä heittää menemään. Kotikirkkoni luterilaisuus on esimerkiksi säästänyt monia roomalaiskatolisen jumalanpalveluselämän muotoja, joita monet muut protestantit eivät ole säilyttäneet. Veljeys kestää ulkonaisten muotojen erilaisuuden. Soisin kuitenkin kaikkien ajattelevan ehtoollisesta todellisena Kristuksen ruumiina ja verenä.

Kaiken edellisenkin valossa on kuitenkin todettava: Onneksi Jumala varjeli sanaansa ja oikeaa uskonsääntöä mm. klassisten uskontunnustusten muodossa, joista ilmenee kolminaisuus ja oikea oppi Kristuksen kahdesta luonnosta sekä se, että Kristus tuli meidän pelastukseksemme ja tulee aikojen lopulla takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kuitenkin Katolisen kirkon pelastusopillisia harhoja, hierarkkisen systeemin maalliseen valtaan sekoittuvan rakenteen harhoja sekä pakanuudesta omaksuttujen oppien (kuten Maria taivaan kuningattarena) harhoja ei voi vähätellä.

Perusongelmien kärkikolmikko niistä, jotka nousevat helposti Jumalan sanan edelle ovat olleet: 1. Tunteet (sielullinen profetointi, sisäinen sana omasta sydämestä) 2. Järki (ihmisen tekemä tiede, ihmisviisaus ja filosofia) 3. Perinne (ihmisten luomat käytänteet, kirkon traditiolle, kirkkoisille ja esim. paaveille annettu lähes Jeesukselle ja apostoleille kuuluva arvovalta).

En unissa tai unelmissakaan pysty ratkaisemaan hajaannuksemme ongelmaa kuten ei kukaan ihminen omin voimin. Asia on Jumalan käsissä. On totta, että meitä on moneksi. On katoliset, ortodoksit, luterilaiset, babtistit, vapaakirkolliset, helluntailaiset, reformoidut, episkopaalit, presbyteerit, anglikaanit, metodistit, adventistit ja monta muuta pienempää ja erilaista itsenäistä tunnustuskuntaa ja valitettavan paljon lahkoja. Kussakin ovat omat opilliset heikkoutensa ja vahvuutensa. Tietyt itsessään hyvät painotukset ja korostukset myös altistavat vakaville virheaskelille. Sielunvihollinen, valitettavan aktiivisena, tarttuu niihin. 

Kirjoitukseni luonne on otsikon mukaisesti hajaannusta vastaan. Siksi tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole alkaa arvioimaan yksityiskohtaisesti eri kirkkokuntien mahdollisesti hyviäkin korostuksia, jotka voivat vääristettyinä harhauttaa. Otan esimerkin vain omasta kirkkokunnastani itsekriittisessä hengessä. Luterilaisen armon, sikäli luovuttamattoman ja ihanan ja itsessään oikean lahjaluonteen "ilman tekoja-" korostus on vaarassa liukua usein halvan armon puolelle, jolloin kuuliaisuus, elävä henkilökohtainen usko ja siitä seuraavat teot, Kristuksen käskyjen noudattaminen ja synnin hylkääminen ja sitä vastaan kilvoittelu unohtuvat. Samoin vaara on harhautua ns. kasteen armoon sellaisella sakramentalistisella käsityksellä, että ihminen epäuskoisenakin pelastuu.

Mitä pitäisi ajatella?

Totesin jo aiemmin, että en voi unelmoidakaan näiden kysymysten tyhjentävästä ratkaisemisesta, kuten ei minua viisaammatkaan. Jotain kristitty voi kuitenkin tehdä omassa sydämessään omalla pienellä paikallaan. Tiedostamalla (esimerkkienkin valossa) sen tosiasian, että itse kunkin kirkkokunnan luotetut Raamattu-uskollisetkin julistajat voivat hairahtua ja erehtyä, voimme oppia olemaan armollisempia toisia vilpittömästi Raamatun Totuutta etsiviä uskovia kohtaan. Oman vajavaisuuden, itsepetostaipumuksen ja erehtyväidyyden kanssa on elettävä tiedostamalla ne koetellen koko ajan omaa ajattelua muistamalla oma langenneisuus. Erimielisyyksissäkin on muistettava rakkaudellisuus, sillä agressiivinen tylytys luo vihaa. Itse kunkin (itseni mukaanlukien)  tulisi harjoitella, miten suhtautua  toisinajatteleviin uskoviin rakentavalla lempeydellä rukouksen hengessä. Omaa näkemystä, jonka tietää oikeaksi ja jonka on lapsesta asti oppinut, ei tarvitse tietenkään myydä pois helppohintaisesti. Joissakin tapauksissa voi kuitenkin olla hyvä nöyrtyä ja vakuuttua siitäkin, että itse omaksuttu näkemys tai korostus ei välttämättä edusta Raamatun totuutta. Oman kotikirkkokunnan parhaista aarteista saa toki olla ylpeä Herrassa. Itse uskon esimerkiksi sen, että Lutherin palauttama vanha hyvä ja ehdottoman apostolinen oppi Yksin uskosta - Yksin armosta - Yksin Kristuksen tähden oli apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian merkittävimpiä käännekohtia, jonka Jumala seurakunnalleen salli. Samoin huipputärkeää on kasteen ja ehtoollisen kirjaimellinen ymmärtäminen.

"Kaikki hairahtuvat jossain kohdin" kuuluu Herran veljen Jaakobinkin ajatus. Vanhan lihallisen ihmisemme erheet (ne väärät tulkinnat, jotka eivät eksytä pois pelastuksesta! Kts. ylempänä eksytyksistä.) eivät onneksi tee Jumalan tekoja meissä tyhjäksi. "Rakastakaa toisianne", oli Kristuksen käsky. Raamatussa kehotetaan myös kunnioittamaan toisiamme kilvan. Tällaisilla keskinäisillä rakkauden osoituksilla niin Jumalan totuutta kuin lähimmäisiä kohtaan, pystymme parhaiten tekemään torjuntavoittoja taistelussa hajaannusta vastaan, hajaannusta, joka ei ole Jumalan tahto.

Lihallisuutta ja hajaannusta vastaan (Osa 1)

 

Olen ajatellut tämän vuoden (2021) kesällä mm. seuraavia aikaamme liittyviä asioita: Onko käymässä niin, että kristikunnassa monet (itsekin mukaanlukien) ovat suuressa vaarassa sortua tai ovat jo sortuneet lihallisuuteen? Löytääkö Jeesus uskoa palatessaan? Tiedämmekö mistä suunnasta kiusaukset ja eksytykset tulevat? Aiheuttaako kulttuurisota ja vastakkainasettelujen aikakausi jakaantumista uskovien kesken? Näemmekö pahuuden vain toisissa ihmisryhmissä? Unohdammeko samalla hengellisen taistelun omiemme keskuuteen tunkeutuvien eksytysten ja oman lihallisen olemuksemme kanssa? Tunnistaako meitä kristittyjä keskinäisestä rakkaudesta enää? Miten kristinuskon aseman heikentyminen ja siihen kohdistuvat lopunajalliset paineet ja vainot vaikuttavat?

Tässä useamman osan sisältävässä kirjoituskokonaisuudessa käsittelen näitä ulottuvuuksia. Ensinnäkin sitä mitä on lihallisuus ja kuinka lihallinen hajaannus vallitsee kristittyjen keskuudessa mm. kirkkokunnissa. Toiseksi sitä kuinka yhteiskunnallinen polarisoituminen kultuurisodaksi ja eri kriisit (esim. Korona) vaikuttavat haitallisella tavalla uskovien keskinäiseen rakkauteen. Tämä kirjoitus jakautuu tosiaan melko moneen osaan, jotta luettavuus ei kärsisi ylipitkissä teksteissä.

Näiden kirjoitusten huomion kohteet ovat sellaisia, jotka olen kokenut osittain jäävän Raamatun erehtymättömänä ottavien konservatiivikristittyjen (joihin itsekin kuulun) huomion ulkopuolelle. Kirjoituksissani en tietenkään kiistä niitä yleensä laajemman huomion kohteena olevia lihallisia eksytyksiä, jotka uhkaavat tänä aikana eri seurakuntia. Nyt on vaan mielestäni hyvä hetki kiinittää huomiota muihinkin asioihin, jotka ovat kylläkin kiusallisia, mutta joita ei voi sivuuttaa. Jotkut liberaalimmat ja maallistuneet ihmiset ovatkin välillä kysyneet, miksi esim. seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat niin usein konservatiivikristittyjen tätä aikaa käsittelevien kirjoitusten silmätikkuna? Ja: Miksi konservatiivit aina puhuvat abortista? Tahdon korostaa että mm. abortti ja sukupuolieksytys ovat karmeita asioita eikä niistä pidä vaieta. Näissäkin kirjoituksissa joudun sivuamaan edellä mainitsemiani laittomuuden vaikutuksia, koska niillä on osuutensa hajaannuksessa. Kirjoituksissa päähuomio on kuitenkin muualla ja aivan muut asiat ovat "silmätikkunani". Nämä sanani ja rivini eivät nimenomaan päästä helpolla konservatiivisia kristittyjä itseänikin mukaan lukien. 

Lihan ja Hengen kamppailu

Mitä lihallisuudella tarkoitetaan? Paavalin teksti laittaa meidät kaikki pienelle paikalle galatalaiskirjeessä, jossa hän antaa luettelon lihan teoista: ”Lihan teot ovat ilmeisiä. Niitä ovat haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyydet, riita, kiivaus, vihat, juonittelut, eripuraisuudet, harhaopit, kateus, juomingit, mässäily ja muut sellaiset. Sanon teille etukäteen, kuten olen ennenkin sanonut, että ne, jotka tällaista tekevät, eivät peri Jumalan valtakuntaa”. (Gal. 5:19-21) Raamatussa olevat sanat on otettava sellaisenaan, alistuttava ja ojentauduttava sen mukaan ja antaa sen tutkia meitä. Paavalin luettelemien tekojen tekijät eivät peri Jumalan valtakuntaa. Kristityt kuitenkin tekevät apostolin listaamia tekoja. Eikö kukaan sitten pelastu? Tekoluettelon tekoihin syyllistyminen tarkoittaa lihan mukaan elämistä, mainittujen tekojen tekemistä suruttomasti ilman katumusta ja synnintuntoa Jumalan edessä Jumalasta piittaamatta. Liha on se, mikä on sodassa uskovassa asuvaa Jumalan Henkeä vastaan aiheuttaen yksilössä ja yhteisössä kaikkea sellaista joka vie Jumalasta kauemmaksi. Uskovat, joissa Pyhä Henki vaikuttaa lankeavat silti valitettavasti luettelossa mainittuihin lihan tekoihin, useinkin. Tämä johtuu hengellisestä sotatilasta sisimmässämme. Mitä tämä lihan ja Hengen sota tarkoittaa?

Kristuksen oma, vanhurskautettu ja pelastettu uudestisyntynyt ihminen on saanut pelastuksen, vanhurskauden ja uudestisyntymisen ansiottomana lahjana Jumalalta. Ihminen ei valinnut Jumalaa, vaan Jumala valitsi meidät edellätietämisensä ja tuntemisensa kautta. Hän päätti suuressa rakkaudessaan pelastaa ihmiset synniltä ja kadotukselta lähettämällä Poikansa. Jumalan vaikuttama mielenmuutos saa ihmisen tunnustamaan syntisyytensä ja ymmärtämään, että tarvitsee oman tilansa vuoksi vanhurskasta Jumalaa. Hän saa syntisyydestään huolimatta uskoa, että hänen ansiokseen luetaan Kristuksen lahjavanhurskaus. Tämän sinetiksi ihminen saa Jumalan Pyhän Hengen. Pelastus kadotuksesta ei tarkoita sitä, että uskovankaan suuret synnit jäisi rankaisematta. Rangaistus vain tapahtui Golgatalla ristillä Jeesuksen kantamana. Uskova ihminen on kasteessa puettu Kristukseen, jonka hän henkilökohtaisella uskolla omistaa. Tuomion hetkellä Jumala näkee uskovissa eli armahdetuissa syntisissä vain Kristuksen ja Hänessä tehdyt teot. Uudestisyntymättömät vastaavat teoistaan ilman Kristusta puolustajanaan. Rangaistuksena on iankaikkinen kadotus. 

Uudestisyntynyt ihminen myöntää Jumalan lain ja käskyt hyviksi ja alistuu Kristuksen herruuteen ilomielin. Tätä kaikkea vastaan sotii kuitenkin ihmisen luonnollinen olemus, liha ja synti. Liha vihaa Jumalan lakia ja pyrkii hallitsemaan koko olemustamme. Siksi ei turhaan Paavali kehoita meitä naulitsemaan lihallista olemustamme ristille. Niinkuin Kristus kantoi koko syntikuormamme ristillä, on meidänkin naulattava oma syntinen lihamme ristille. Ristinpuu ja siinä roikkuminen ovat hyviä vertauskuvia näissä asioissa. Vanha minämme ei hallitse kun se Kristuksessa nujerretaan eli laitetaan ristille roikkumaan, jolloin koko ruumis roikkuu ikäänkuin vangittuna ja toimettomana. Kun liha näin kuoletetaan, saa meissä oleva Jumalan Henki tilaa vaikuttaa meissä Kristuksen tekoja, jotka Hän on meitä varten suunnitellut. Muistamme kuitenkin, että meidän lihallinen tahto on oikukas, eikä se lähde kulumallakaan ennen lopullista ruumiimme lunastuksen päivää, joka on tämän maailmanajan viimeinen päivä, ylösnousemuksen päivä. Hengellinen sota sisimmässämme on koko maallisen vaelluksemme kestävä todellinen asiaintila. Syntien tunnustaminen ja armossa eläminen on siksi päivittäistä eikä pyhitys tule valmiiksi kokonaan elämämme aikana. Jos lukijalla esimerkiksi on huoli omasta pelastuksestaan johtuen toistuvista lankeamisista ja siihen liittyvästä kamppailusta, voin sanoa, että se ”kamppailu” on hyvin lupaava asia ja kertoo sen, että Henki vaikuttaa. Se, joka elää pysyvässä syntielämässä on lakannut kamppailemasta. Se, joka ei ole uskossa edes ollut, ei edes ymmärrä, että syntistä lihaa vastaan täytyy kamppailla. Jos tuntuu, että kamppailu väsyttää ylivoimaisesti, on meillä vajavuuksiamme ymmärtävä rakas Jumala, joka kuulee lapsensa avunhuudot ja auttaa.

Jumalan Henki vaikuttaa meissä Jumalan rakkautta. Syntinen lihamme ja paholainen pyrkivät saamaan meissä aikaan eroa Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan. Jumala tahtoo tuottaa meissä hyviä Hengen hedelmiä, joita ovat monien hyveiden lisäksi keskinäinen rakkaus, josta koko maailma tuntisi meidät Jeesuksen opetuslapsiksi. On selvää, että Raamatun mukaan meidän keskinäisen rakkauden on itsessään tarkoitus olla evankelioivana tekijänä. Rakastakaa toisianne oli Jeesuksen tärkeä käsky. Jos meissä toteutuu keskinäinen rakkaus, se viestittää maailmalle siitä, miten Jumala on ensin rakastanut meitä.